Se alkoi pienestä, niin kuin kai yleensä muillakin. Kävimme emännän kanssa hakemassa MX-5:n Saksasta kesällä 2012. Ajattelin, ettei tässä ole mitään menetettävää. Olihan minulla ehtinyt olla kymmeniä autoja jo ennen tätä. Premiumeja, harvinaisia ja tehokkaitakin malleja oli tullut ja mennyt. Tämän piti olla vain yksi muiden joukossa. Alussa oli mukava ajella katto auki aurinkoisina päivinä. Yllätyimme, kuinka hyvin avonaisessa ohjaamossa tarkeni vähän koleammassakin säässä. Katto tuli laskettua alas yhä viileämmillä keleillä. Kaikki oli vielä tässä vaiheessa hyvin.
Nettiä selatessani löysin Miata-kerhon. Rekisteröidyin foorumille ja liityin kerhon jäseneksi. Noteerasin heti, että netissä käytiin vilkasta ja asiantuntevaa keskustelua MX-5:n ympärillä. Siellä sovittiin myös paikkakunnan miiteistä, joihin aktiiviset harrastajat näyttivät kokoontuvan säännöllisesti. Arvelin, ettei niihin osallistuminen mitään haittaa. Lähdin ensimmäiseen miittiini, joka sattui olemaan ajelumiitti. Kurvailimme letkassa seesteisten ja viljantuoksuisten maalaismaisemien halki kiemurtelevia pikkuteitä. Aurinkoinen sää kruunasi kesäiltaisen nautiskelumme. Porukka oli mukavaa, ja istuimme vielä pitkään ajelun jälkeen kahvitellen ja rupatellen rennossa tunnelmassa. Sen jälkeen maailma ei ollut entisellään.
Aluksi uskoin, että voisin selvitä tuosta illasta, mutta janosin koko ajan takaisin mutkateille. Tutkin lähiseudun karttoja ja löysinkin hyviä reittejä. Sain myös miiteissä hyviä vinkkejä kokeneemmilta. Tilanne vain paheni koko ajan. Aluksi riitti, että kävin kiertämässä viikonloppuna sopivan hauskan tienpätkän. Myöhemmin repsahdin arki-iltoinakin ajelemaan. Joskus nousin aikaisin viikonloppuaamuina ja kävin vetämässä reilun annoksen mutkareittiä. Tuntui kuin auto olisi vaatimalla vaatinut koko ajan uusia mutkia. Se seurasi nöyränä millintarkasti syheröisiä asvalttiteitä. Yritin löytää ajoreiteille koko ajan lisää mutkia. Pian kahvipaketin hakukin kaupasta tarkoitti parin tunnin seikkailua jossakin ”oikotiellä”. Miiteissä ja ajotauoilla vedin yleensä kofeiiniannoksen ja sokerimunkin. Joskus meni parikin kofeiinia ja korvapuusti tai rahkaviineri. Jossain vaiheessa kuvioihin tuli Minetti-jäätelökin. Olin jäänyt tosi pahasti koukkuun.
Silloin, kun en ollut ajamassa, tutkin netin karttapalveluita ja tein erilaisia reittisuunnitelmia. Hyppyytin Googlen katu-ukkoa pitkin mutkateitä. Lopulta tunsin kaikki lähiseudun parhaat ajoreitit. Pokkakoski-Lumeliemi, Hiivapohja-Solina, Tyrälahti-Kipee ja paljon muita reittejä vilisi puheessani, ja kiertelin niitä kerta toisensa jälkeen.
Alamäki vain jyrkkeni, kun löysin netistä Paikkatietoikkunan. Yhtäkkiä edessäni oli koko Suomen tieverkoston päällysteet ja nopeusrajoitukset värikoodattuina. Silloin vajosin tosi alas. Suunnittelin koko ajan uusia reittejä, vertailin maisemia, mutkia ja tienpinnan laatuja katu-ukon kanssa. Lähetin tiukasanaisen sähköpostin Googlelle ja uhkasin vaihtaa kaikki hakuni DuckDuckGo-palveluun, elleivät he täydennä pikkuteiden katunäkymiä. Pian sen jälkeen koitti lopullinen romahtaminen. Google sulki tilini, kun olin käyttänyt kaiken tallennustilani ympäri Suomea oleviin reittisuunnitelmiin, karttalinkkeihin, kuviin ja muihin haalimiini tiedostoihin. Windowsin sivutustiedostokin pääsi korruptoitumaan, kun olin täyttänyt kiintolevyni viimeiseen bittiin asti kojelautakameran videoilla. Sen jälkeen PC:ni ei enää suostunut käynnistymään. Myös kojelautakameraan ostamani kiinalainen superakku paisui Byggmax-miehen muotoihin eikä mahtunut enää kameraan. Kaiken lisäksi Minetti-jäätelöketju sai syytteen jostakin verokuprusta.
Elämäni pelastamiseksi olen nyt myynyt Mäxäni ja yritän jatkaa eteenpäin päivä kerrallaan. Olen käynyt myös jonkin aikaa Anonyymien Avoautoilijoiden (AA) kokouksissa. Olemme tehneet siellä simuloituja suoraan kauppaan ja takaisin -harjoituksia mopoautolla. Pidämme säännöllisiä ryhmäkeskusteluita muiden kohtalotovereiden kanssa 7-paikkaisessa umpiautossa, jossa on 3-sylinterinen downsizing-moottori. Keskustelemme isofix-kiinnityksistä, handsfree-takaluukuista ja muista arkipäivän autoasioista. Lisäksi olemme tehoterapiassa etsineet netistä joukkoliikennelippujen hintoja eri kaupunkien välille. Silti yhä edelleen sisäinen bensapumppuni pyörähtää ylikierroksille, kun vain näenkin jonkun ajavan hymyillen avoautolla. En todennäköisesti tule koskaan toipumaan tästä entiselleni.
Haluan kiittää koko Miata kerhoa aktiivisesta ja asiantuntevasta toiminnasta, joka on tukenut minua harrastukseni synkkinä vuosina. Erityisen lämpimästi muistan Tampereen seudun porukkaa. Monet hauskat hetket istuimme munkkisokerit suupielissä ja kahvipärskeet pitkin pöytiä. Monet mieleenpainuvat ajoreitit kurvailimme toistemme takavaloja tähtäillen. Toivon kaikille mukavia hetkiä hienon mutta koukuttavan harrastuksen parissa.
